Kauhukuvia ja oljenkorsia

Viimeisen kuukauden aikana on ollut entistä vaikeampaa tuoda tiedeuutisia esiin toiveikkuuden ja positiivisuuden sävyissä. Halusin useaan otteeseen kirjoittaa, esimerkiksi siitä, miten lunnit käyttävät työkaluja ja papukaijat tekevät yhteistyötä. Ajatus kuitenkin aina hyytyi surkeiden uutisten vyöryyn.

Katastrofaalisilla uutisilla tuntuu olevan loputtomasti uusia kasvoja käännettäväksi kohti avutonta uutisten lukijaa. Pirstoutuneiden elinympäristöjen lajiston on aina vain vaikeampaa siirtyä muuttuvien olosuhteiden alta ja paeta kohtaamiaan katastrofeja. Monet populaatiot pitkin pilkottua Maata ovat niin pieniä ja useiden ihmisvaikutusten painamia, että satunnaistekijät horjuttavat niiden olemassaoloa. Australian palojen jälkipuinnissa puhutaan reilusti yli miljardista kuolleesta eläimestä sekä palaneista elinympäristöistä, joissa selvinneiden tulevaisuus on hutera. 

Hallitustenvälinen luonnon monimuotoisuus- ja ekosysteemipalvelupaneeli IPBES on varoittanut, että nykyiseen tapaan jatkaessamme saatamme menettää miljoona lajia sukupuutoille seuraavien kymmenien vuosien aikana. YK:n alainen työryhmä esittää, että aikaa monimuotoisuuskriisin ratkaisemiseen on kymmenisen vuotta. Uusin Euroopan Ympäristökeskuksen raportti avasi karua kuvaa eläinlajien tilanteesta myös Euroopassa ja Suomessa. Suomi on suojeluteoissaan raportin listaamia peränpitäjämaita. WWF julkaisi vastikään selvityksen, jonka mukaan suomalaisen metsälain kuuden vuoden takainen muutos johti surkeaan lopputulokseen. Jopa 38 000 hehtaaria suomalaisia luontohelmiä, erityisen arvokkaita elinympäristöjä, on pudotettu viimeisen parin vuoden aikana pois Metsäkeskuksen suojelurekistereistä. Mainittu pinta-ala on WWF:n mukaan yli neljäsosa kaikista metsälailla aiemmin suojelluista erityisen tärkeistä elinympäristöistä.

Miten näiden kehityskulkujen kanssa oikein pitäisi yrittää olla ja elää?

Mihin tarrata palavalla planeetalla?

Sirvikäs lämmittelemässä kädellä

Toiminnan mahdollistava toivon kipinä voi vielä löytyä, vaikka vaatiikin uskoa ennennäkemättömän suuriin murroksiin. Jotta voidaan korjata vanhojen asenteiden aiheuttamat ongelmat, lähestymistapojen on ensin muututtava. Ensimmäinen lohtu on systeemisen kritiikin ilmestyminen kentälle vahvempana kuin ennen. Mainittu EEA:n raportti suorastaan toteaa, ettei eurooppalainen järjestelmä voi jatkaa nykyiseen tapaan. Joistakin luonnonsuojelullisista saavutuksista huolimatta, raportti toteaa, suunta on kestämätön. Toteamus kuulostaa karmealta, mutta sen juurilta löytyy vihdoin mahdollisuus todelliseen muutokseen: enää ei listata yksittäisiä hyviä saavutuksia, puntaroimatta niitä raa'asti kokonaistilanteeseen, joka vaatii dramaattista murrosta. 

Raportti vaatii nopeaa ja perustavaa muutosta rakenteissa, jotka ovat nykyisen elämäntavan taustalla tuotanto- ja kulutusjärjestelmissä. Eurooppa ei raportin mukaan saavuta kestävää tulevaisuutta vain edistämällä taloudellista kasvua ja yrittämällä sitä mukaa hallita kasvun aiheuttamia haittavaikutuksia. 

On mahdotonta arvioida, miten riittäviä toimia on luvassa. Raportit ovat nyt kuitenkin vihdoin tyrmääviä nykysysteemin kannalta. Enää ei voi myöskään hymistellä, että Suomessa kaikki on paremmin, ja jatkaa kuten ennenkin. Systeemi ei meilläkään ole kestävä.

Kun ongelmia toivottavasti aletaan tosissaan ratkoa, olisi olennaista pitää yllä keskustelua ongelman monitahoisuudesta. Eikö kulttuurimme aiheuttamien ympäristöongelmien taustalla pitkälti ole juurikin se, että olemme kieltäytyneet näkemästä ja kunnioittamasta luonnon ilmiöiden ja eläjien moninaisuutta ja niiden välisiä lukemattomia kontakteja, riippuvuussuhteita ja vuorovaikutuksia? Emme ole olleet turhan huolestuneita toimiemme seurauksista monimutkaisella planeetalla.

Ei voida kuvitella, että kapeakatseisesta toiminnasta johtuvat ongelmat voitaisiin korjata edelleen kapeakatseisin ottein. Esimerkiksi Naturessa juuri julkaistu kommentti toteaa samaa: vastassa on ilmaston ja elonkehän köyhtymisen kriisi, mutta tämänhetkinen julkinen keskustelu esittää yhä yhden ongelman kerrallaan, usein päätyen liian pelkistetyksi hiilitasekeskusteluksi. Aivan kuin ongelma yhä olisi muutaman erillisen harmin ratkomista. Monimutkaisista ongelmista tulisi puhua sellaisina, ja ratkaisujen edustaa uutta ajatustapaa sen vanhan yksinkertaistavan sijaan, joka ajoi planeetan tähän tilanteeseen.

Kulttuurimme on luottanut kykyynsä määritellä ja hallita planeetan eläjät tyhjentävästi. Olemme raivanneet muut eläinlajit pois tieltämme massiivisilla pinta-aloilla. Planeetan käsittämätön vuorovaikutusten verkosto nakuttaa ja rapisee yötä päivää, osin silmiltämme piilossa, mutta emme ole olleet varovaisia sen perusteiden nakertamisen kanssa. Esimerkiksi merten kohdalla olemme tehneet laskelmat maksimaalisista kestävistä kalansaaliista, käyttääksemme juuri niin paljon, kuin vain voimme. Ylittääksemme lopulta nuokin luvut. Olemme ratkoneet yksinkertaistavasta ajattelutavastamme juontavan toimintamme seurauksia yksittäisinä ongelmina sen sijaan, että olisimme pysähtyneet katsomaan jälkiämme kokonaisuudessa ja arvioimaan ongelmien syitä. Ja nyt, vihdoin, näyttää siltä, että viralliset, monet taloustieteellisetkin, lähteet alkavat kääntyä systeemisen kritiikin puolelle. Sitten joko toimimme elämän puolesta tai emme, sen aika näyttää varsin pian.

Suovehka aloittelee marjojaan

Ympäristökriisin ratkaisu ei voi tapahtua eväinään samat ajatusvirheet, jotka saivat kriisin kytemään. Jos ratkaisuissa ei puhuta monimutkaisen planeetan moninaisista lajeista ja niiden yhteyksistä toisiinsa sekä meidän ekosysteemipalveluihimme, jatketaan edelleen väärillä raiteilla. On lohdullista, että Euroopan komissio on julkaissut tuhannen miljardin euron ilmastopaketin. Mutta jos ilmastonmuutoksen torjunnan yhteydessä ei puhuta ja kirjoiteta planeetan lajistosta ja sen huomioimisesta, voivat tulevat toimet livetä ojasta allikkoon. Mikäli metsistä uutisoidaan ja keskustellaan pelkkinä hiilitaseina, metsien eläjiä koskevien kysymysten jäädessä syrjään, siirtymä pois fossiilisista pahimmillaan kynii palloltamme lukemattomat olemassaolon tavat. Yhä useammat nostavat keskustelun kokonaisvaltaisuuden tarvetta esiin. 

Tärkeitä ääniä ovat myös ne, jotka ilmaisevat turhautumistaan, ahdistustaan ja suruaan planeetan hiljenemisestä. Kun noita kokemuksia jaetaan ja nostetaan esiin, ei ongelmana itsessään, vaan validina vasteena maailman tilaan, jotain alkaa tapahtua. The Guardianissa muutama päivä sitten julkaistu artikkeli lähestyi tilannetta haastattelemalla biologeja. Kyseessä ei kuitenkaan ollut luonnontieteellinen tilanneanalyysi. Haastattelussa käytiin läpi biologien surutyötä suhteessa pahoinvoivaan elonkehään. Esiin nousi juurikin ajatus siitä, miten turhautuminen, avuttomuus ja suru voi käydä muutosvoimaksi planeetan puolesta. Totuttuja rajoja ylittäen toimii Suomessa esimerkiksi Psykologien ilmastorintama.

Konnanpojat 

Yksilön mahdollisuuksista 

Ajattelumme tavoissa ja keskusteluissamme tulisi tapahtua muutos vuorovaikutuksien, symbioosien ja riippuvuussuhteiden ymmärtämisen suuntaan. Vaikuttaa siltä, että jotain voi ollakin tapahtumassa. Jos Euroopan ympäristökeskuksessa voidaan niin suoraan todeta koko systeemimme tarvitsevan käännöksen, voisivatko myös yksittäiset, luonnosta välittävät ihmiset löytää osallisemman ja lohdullisemman aseman suhteessa tapahtuviin asioihin?

Kenties yksilön olisi hyvä ottaa takaisin roolinsa toimivana ihmisenä ja jättää ajatus rajoittumisesta kuluttajaksi. Yksi merkittävä teko on liittyä planeetan monimuotoisuutta puolustavana äänenä julkiseen keskusteluun. Vaikka elollisen planeetan suojelu tavallaan näkyy joka päivä uutisissa, hämmästyttävän harvoin nousee esiin puolustuspuheita lajeille, jotka juuri moninaisuudessaan muodostavat elämän kerroksen tällä kivellä. Ehkä puolustaminen voisi olla henkilökohtaisempaakin. Ehkä vihdoin olisi aika puhua siitä, mikä luonnossa on inhimillisestikin tärkeää. Keskustelun siirtyminen kokonaisvaltaisemmalle tasolle voisi olla merkittävä askel kohti toivoa. 

Ihminen kohtaa konnan

Mielekäs, kestävä elämäntapa antaa omaan olemiseen johdonmukaisuutta ja vaikuttaa pisarana muutoksen virroissa. Omien elämäntapojen avoin tarkastelu ja korjaaminen kestävään suuntaan, siinä missä mahdollista, voi tuoda mielekkyyttä tilanteeseen. Kuluttamistapojen kestävyydellä kilvoittelu on kuitenkin avain vain tiettyyn pisteeseen. Kolmannen lohdun pilkahduksen voisikin tarjota siirtymä mukaan yhteiseen toimintaan. Niille siis, joilla tällä hetkellä on resursseja ja aikaa. Poliittinen toiminta voi tuntua kaukaiselta, mutta se voi myös odottaa lähimetsän puolustamisessa. Australia on takuulla monen ulottumattomissa, mutta moni lähiluonnon helmistä ei. Ruohonjuuritason toiminta voi olla vastalääke ahdistukselle ja avuttomuudelle. 

Kaiken kestämättömän lisäksi ympärillämme kuohuu paljon muutakin. Monet järjestöt ja ryhmittymät kannattelevat ruohonjuuritason politiikkaa ja vaikuttamista, ja myös pidemmälle menevää asiantuntijatyötä. Meitä lähellä Suomen Luonnonsuojeluliitto paikallisjärjestöineen tekee väsymätöntä työtä mm. kaavoitusten ja julkilausumien kanssa, suojellakseen ekosysteemejä ja eliöiden elinalueita. Nuoremmille toimijoille toiminnan tilaisuuksia tarjoaa Luonto-Liitto. Dodo on urbaani ympäristöjärjestö, joka katsoo tulevaisuuden elämäntapoihin. Extinction rebellion eli Elokapina on globaali liike, jolla on aktiiviset ryhmittymänsä myös Suomessa. Ikimetsän ystävät ja Ilmastometsä ostavat metsäluontoa suojeluun. 

Australiassa tehdään jatkuvaa työtä selviytyneiden eläinten auttamiseksi ja suojelutoimien sinnikkääksi avaamiseksi uudelleen tuhojen jälkeen. Samoin meillä Euroopassa ja Suomessa moni taho tekee hartiavoimin töitä villieläinten suojelun ja kuntouttamisen parissa. Selviytymisapua eläinyksilöille tarjoavat esimerkiksi lukuisat tahot, kuten Tuupassiilit Outokummussa, montaa olentoa nytkin hoivaava villieläinhoitola Nordic Wildlife care, Elämäni eläimet ry ja moni muu. 

Kenties suurin apu kriisin käsittelyyn on itseilmaisu ja toiminta, oli itselle sopiva tekeminen minkä muotoista ja kokoista tahansa. Mikäli oma elämäntilanne ei salli ajankäytön muutoksia, monia tavoitteita voi tukea rahallisestikin, tai muilla toimijoiden määrittämillä tavoilla. Tunne siitä, että on mukana muutoksen verkostoissa, voi olla suureksi avuksi epävarmuuden aikoina.