Kriisien juurista, uudesta normaalista ja lukuisista luontoäitisuhteista

Koronaviruspandemia on inspiroinut meemien putkahtelua sisältönään ihmislajin ansaitsema luontoäidin kosto. Kriisi on suoraa seurausta kestämättömästä ihmistoiminnasta, mutta tilanteen juuret kannattaa keriä tarkemmin auki. 

Samaan aikaan, kun lyhytjänteisten järjestelmien moottorit yskivät, merkittävät massat erityisesti nuoremmissa sukupolvissa edustavat jo aivan muuta. Useiden alkuperäiskansojen pitkälle tuleviin sukupolviin katsovat kulttuurit osoittavat, että lajimme ei ole kykenemätön tyystinkään toisenlaiseen olemassaoloon. Ne ihmiset, joilla ei ole kuuluvaa taloudellista tai poliittista ääntä voidakseen vaikuttaa siihen, miten kulttuurimme poliittinen ja taloudellinen valta kajoaa luonnon järjestelmiin, kärsivät kriisien seurauksista pahimmin. Luontoäidin sihti tuskin olisi näin heikko.

Luonnon vihaa?

Totta tosin on, että länsimaisen kulttuurin kajoavimmat rakennelmat vaativat ennennäkemättömän korjausprojektin. Niiden syvimmät ohjurit rakentuvat ajatusmalleille, jotka olivat ajankohtaisia kauan sitten, uudisraivaajien aikaan, kun luonnonvarojen ajateltiin olevan käytännössä loppumattomat. Kaukonäköinen kriisien torjunta on länsimaisessa järjestelmässä jäänyt toiminnasta irralliseksi toiveeksi, mitä tulee laajoihin uhkaaviin ympäristökatastrofeihin ja niiden mukanaan kantamiin moninaisiin viheliäisyyksiin. Päätöksenteosta on puuttunut vakava keskustelu siitä, miten epämukavilla, epätasaisesti ja epäreilusti jakautuvilla, elämää vaikeuttavilla ja tappavillakin tavoilla systeemiemme kestämättömyys vaikuttaa ensin haavoittuvammassa asemassa oleviin ihmisiin ja sitten hyvinvoivienkin arkeen. Miksi ihmeessä olemme tällaisessa tilanteessa?

Yksi syy siihen, miksi ongelmat vain jatkavat kärjistymistään, on tapa, jolla tässä kulttuurissa hahmotetaan – tai oikeastaan ei vieläkään haluta hahmottaa – vuorovaikutuksia. Ei systeemien sisällä, eikä niiden välillä. Luonnonympäristöjen dynaamisuutta ja elintärkeää, sekunnista toiseen jatkuvaa toimintaa elinolosuhteiden ylläpitäjinä ei osata katsoa. Kulttuurimme vuorovaikutukset - riippuvuussuhteet ja tuhoisat seuraukset - suhteessa luontoon ovat yhä pitkälti näkymättömiä, kun tehdään päätöksiä. Toinen ongelma on, että kulttuurimme planeettaa muokkaavat tahot käyttävät irrationaalisia työkaluja suhteessa biologisiin järjestelmiin. Ne ulottavat itse luomansa säännöt eläviin verkostoihin, jotka toimivat aivan omilla periaatteillaan. 

Kriisin anatomiaa

Useiden haastateltujen asiantuntijoiden mukaan nyt raivoava pandemia oli ajan kysymys ja sen puhkeamista oli ennakoitu jo vuosia. Mistä moinen fatalismi?

Arvioiden mukaan jopa kolme neljästä (CDC) uudesta sairaudesta on ns. zoonooseja, eli johtuu muista eläimistä ihmiseen siirtyvistä taudinaiheuttajista. Virusten muuntautuminen voi tapahtua monella tavalla. Ne voivat muuntua mutaatioiden kautta tai noukkia perimäainesta ympäristöstään. Esimerkiksi influenssavirukset kykenevät tavallisimmin infektoimaan vain oman isäntälajinsa yksilöitä. Jos eläimessä sattuukin olemaan läsnä yhtäaikaa useamman eri isäntälajin tartuttajakantoja, voi syntyä uusia yhdistelmiä. Uusin koronavirus, COVID-19, siirtyi ihmiseen Kiinan Wuhanissa. Siirtymään on yhdistetty ns. ”wet marketit”, eli tuoretta villieläinten lihaa myyvät kojut. Villieläintoreilla riskit tällaiselle tapahtumalle ovat korkeat, mutta varmuutta tapahtumien kulusta ei vielä ole. 

Muurahaiskäpy on yksi uusimman
koronaviruksen mahdolliseksi
väli-isännnäksi esitetty eläin
(kuva: USFWS, cc-by-2.0)

Monet olosuhteista, joiden tiedetään yllyttävän taudinaiheuttajia muuntumaan rajummiksi ja ihmisiäkin infektoiviksi, toteutuvat tavassamme kohdella muita eläimiä. Eläintuotanto suurine eläintiheyksineen on viruksille kelpo kenttä, ja se onkin synnyttänyt ihmisiin tarttuvat lintu- ja sikainfluenssat sekä kirinyt kilpajuoksua antibioottiresistenttejä taudinaiheuttajia vastaan. Villien eläinten teurastus- ja toripaikoilla tilanne on viruksille vieläkin herkullisempi. Kun stressaantuneita, erilajisia eläimiä on tiheässä, viruksille avautuu paljon uusia mahdollisuuksia. Toreilla aiemmin tuntemattomatkin virukset keskittyvät tiheästi yhteen. Uudet aluevaltaukset viruksille ovat kuin tarjottimella. 

Koronavirukset ovat nopeasti muuntuvia nisäkkäiden ja lintujen riesoja, ja vaihtelevat virulenssiltaan aina lievästä flunssasta rajumpiin tauteihin. COVID-19 on tämänhetkisen tiedon valossa peräisin lepakoista, kuten aiemmatkin  isot tapaukset, SARS ja MERS. Väli-isäntinä ennen ihmiseen siirtymistä pidetään SARSin ja MERSin kohdalla vankeudessa kasvatettuja sivettikissaa ja dromedaaria, uuden viruksen kohdalla väli-isännästä ei ole varmuutta. 

Kun ihminen pirstoo villejä elinalueita ja tunkeutuu yhä syvemmälle aiemmin luonnonvaraisille alueille teineen, puunkaatamisineen, kaivoksineen ja laajenevine kaupunkeineen, hän päätyy aina vain lähemmäs villejä eläimiä ja varsin vähän tunnettuja mikrobeja. Kun monimuotoiset luonnonympäristöt yksinkertaistuvat, kaatuvat ja pirstoutuvat, myös mikrobisto, joka ennen kilpaili ongelmallisia mikrobilajeja hiljaisiksi, voi muuttua. Virusten luontainen sykli voi häiriintyä, kun niiden isäntäeläimet vähentyvät tai katoavat. Taudinaiheuttajien hyppy lähelle tulleeseen ihmiseen käy todennäköisemmäksi. 

Koska olemme lajina riippuvaisia muusta elämästä planeetalla, emme voi hankkiutua eroon muista eläjistä. Lepakoiden lahko on merkittävä elämän ylläpitäjä: niistä löytyvät sekä hyönteiskantojen kurissapitäjät että elintärkeät pölyttäjät. Näiden olentojen kanssa on vain opittava olemaan järkevästi.

Jotta tulevaisuus ei typistyisi ympäristöongelmien yltyessä kriisiviestintään ja akuutin hädän hoitamiseen, tästä kriisistä tulisi nousta ongelmien ennaltaehkäisy, tieteen huomioiminen ja vuorovaikutuksien ymmärrys edellä. Meneillään oleva pandemia voi osoittautua lopulliseksi katastrofiksi ympäristökriisien ja uusien viheliäisyyksien torjunnalle, jos jälleenrakennukseen käytetään samoja periaatteita ja ajatusrakennelmia kuin ennenkin. 

Vuorovaikutusten planeetta

Vastikään uutisoitiin ilmiöstä, josta on tiedetty varsin vähän. Merissä useat ravintoa siivilöivät eläimet kykenevät käyttämään viruksia ravinnokseen ja puhdistamaan siten vettä. Pesusienet, taskuravut ja sydänsimpukat olivat tehokkaimpia virusten ahmijoita. Pesusienet poistivat kolmessa tunnissa jopa 90% vesinäytteiden viruksista. Vastaavia, vielä löytymättömiäkin mikrobeja hillitseviä vuorovaikutuksia hyrrää luonnonympäristöissä todennäköisesti lukemattomia. 

Kulttuurissamme valtaapitävällä ajattelulla on klassisesti ollut vaikeuksia hahmottaa ja myöntää, että muissakin systeemeissä kuin omassa on suurta monimutkaisuutta, vuorovaikutusten rikkautta ja olennaista dynamiikkaa. Tämän myöntäminen olisi estänyt monta tragediaa ja johtanut lopulta havaintoon, etteivät muunlajiset eliöyhteisöt ole yksinomaan vallattavia, kaavoitettavia ja raivattavia raakamaita. 

Planeettamme elämä koostuu elävistä olennoista. Kaikki se, mitä mekin tarvitsemme elääksemme, pumppautuu olemassaoloon luonnon moninaisista olennoista koostuvien ekosysteemien jatkuvilla toiminnoilla ja vuorovaikutuksilla. Eliöt, joiden suojelemista haukutaan museoinniksi, muodostavat elämän tapahtumat planeetallamme. Samaiset, joita suojelemme vastentahtoisesti vasta, kun niiden lukumäärät ovat toiminnallisesti minimaaliset. 

Puita Itä-Helsingissä

Muista eliöistä ei ole oikein edes tapaa puhua, kun elinympäristöjen kohtaloista päätetään. Vain uhanalaisuus tai harvinaisuus liittää muut lajit päätöksentekoon, ja silloin kaavailtu toimenpide saatetaan pitkin hampain siirtää muualle. Eliöyhteisö, joka poistetaan tilankäyttömme tieltä, ei vaikuta olevan vanhaan nojaavassa päätöksenteossa dynaaminen, tapahtuva ilmiö, vaan tilaa tai raaka-ainetta. Luonnonympäristöjä napsitaan ihmiskäyttöön tauotta. Kun muut eliöt on rutiininomaisesti raivattu pois ihmistoimien tieltä, sinnittelijät aletaan nähdä tuholaisina tai haittaeläiminä. Ihmisen rakentaman infran purku, jotta luonnonlajit nielaisisivat tilan, ei sen sijaan ole ollenkaan arkiselta kuulostava toimenpide. Eikö tällainen ole rajallisella planeetalla ilmiselvästi kestämätöntä?

Kulttuuriset ajatusrakennelmamme ja määritelmämme voivat olla jossain määrin teoreettisesti hallinnassa omillaan, mutta kun suhtaudumme elolliseen ympäristöömme, on riskialtista olettaa, ettei se muuttuisi, muuntuisi ja reagoisi toimiimme yli luomiemme kategorioiden. Myös ilmastonmuutoksesta puhutaan suurilta osin yksittäisenä ongelmana, jonka ratkaiseminen hiilitaseiden kautta riittäisi. Olisikin tuskallisempaa myöntää kasautuvien ympäristökysymysten lomassa, että ongelman ydin on suhtautumisemme ympäröivään maailmaan.

Myös ihmisten terveydestä puhutaan pitkälti irrallaan muun biosfäärin tilanteesta. Terveyden ja luonnon linkit eivät kuitenkaan rajoitu virkistyspalveluihin. Kyseessä ovat ekosysteemipalvelut puhtaasta hengitysilmasta ja ravinteiden kierrosta aina suojaan sääilmiöiltä, kuten myrskyiltä, kuivuudelta ja kuumuudelta. On kyse puhtaasta vedestä, mahdollisuudesta hoitaa terveyttään ja mielenterveyttään sekä olla kosketuksissa juuriinsa. On kyse lajistoltaan monimuotoisista ympäristöistä, jotka toimivat suojamuureina juurikin ihmisen ja muuntuvien taudinaiheuttajien välillä. Ekologitkaan eivät voi tietää tarkkaan, missä vaiheessa köyhtymistä ekosysteemin toiminta hiipuu ratkaisevasti, sen verran moninaisten vuorovaikutusketjujen seurausta nuo luontaisetumme ovat.

Lähimetsän muurain

Kyseessä ovat aina myös perustavat erot ihmisryhmien välillä. Kun ekosysteemipalvelut jollakin alueella kärsivät, vain vaurain osa ihmisistä voi muuttaa pois tai matkustella tiiviisti nauttimassa paremmista olosuhteista.

Rajapintojen ja vuorovaikutusten hahmottamiseen on nyt olemassa ja syntymässä uudenlaisia lähestymistapoja. One health -lähtökohdissa terveyden käsite laajennetaan myös vuorovaikutuksiin luonnon ja muiden eliöiden kanssa, ja kriittisen tutkimuksen yhdistäminen ympäristö- ja ympäristöoikeuden kysymyksiin raivaa omia polkujaan. Monitieteisyys voi vielä synnyttää kokonaan uusia tieteenaloja, ja muuttaa ymmärryksemme lokerikkoja pysyvästi. Koska asiat elävällä planeetalla tuppaavat olemaan monimutkaisia, tieteen yhteiskunnallinen rooli on merkittävä. Tieteen perustavat menetelmät ovat erinomaisia keinoja monimuotoisuuden, vuorovaikutusten ja rajapintojen elintärkeään ymmärtämiseen. 

Kulttuurimme näkyvimmin myös luontoa muokkaavat tahot ovat siis nähneet oman toimintansa ja toimijuutensa huomattavasti monien muiden vastaavaa merkittävämpänä. Meillä itse kullakin on tähän taipumus. Tämä pätee sekä suhtautumisessa luontoon ja muihin eläimiin, että suhteessa muihin ihmiskulttuureihin tai sisäryhmiin. Omille olosuhteille on kyetty näkemään pitkällisiäkin juuria, muiden kohdalla oltu vähemmän ymmärtäviä. ”Wet markettienkin” kohdalla on olennaista huomata mainittuja linkkejä ja vuorovaikutuksia. Vauraan pohjoisen raaka-aineen ja halpojen tuotteiden nälkä näkyy tässäkin kehityskulussa. Myös köyhyys ja vaihtoehtojen puute ylläpitävät villieläinmarkkinoita.  

Vuorovaikutukset osaavat olla vinkeitä: Planeettaa eniten muokkaava, erityisesti isojen bisnesten kärki on monen puskurin takana. Muunlajinen elämä planeetalla, toimijasta usein kaukana, sekä haavoittuvammassa tilassa olevat ihmiset ottavat riskit ja iskut vastaan. Jo valmiiksi kuivat ja kuumat alueet, köyhemmät väestönosat ympäri maailmaa, vähemmän vallassa kiinni olevat samassakin maassa, sekä lopulta ilmastonmuutoksen ja massasukupuuton riskien konkretisoituessa nuoret ihmiset kokevat kriisien vaikutukset. Toimintaa ohjailevat voimat tuntevat vaikutukset paljon lievempinä.  Yhteisten resurssien tragediassa on ilkeä twisti; ne, jotka tulevaisuudessa jäävät ilman, eivät vielä ole tarpeeksi vanhoja äänestämäänkään. Koronaviruksen katastrofista voidaan ottaa irti muutamakin havainto. Kun rikkaimmat tilailevat omia hengityskoneitaan ja pienipalkkaiset jatkavat altistumista töissä, epätasa-arvon kysymykset hahmottuvat nyt monelle uudella tavalla. 

Ajattelun rakenteista

Edelleen on väliä, minkä pohjimmaisten ideoiden ja ajatusten valossa puntaroimme vastaantulevia valintojamme. Planeetalla on ollut elämää n. kolme ja puoli miljardia vuotta. Nisäkkäät ovat olleet olemassa yli 200 miljoonaa vuotta. Ihmislajin voi ajatella olevan 500 000 - 300 000 vuoden ikäinen. Luonnontieteellisestä näkökulmasta tämänhetkisen hahmottamisemme horisontti piirtyy tyngäksi ja saa osakseen koomisen vähän kriittistä analyysiä.  

Vain muutamien kymmenien vuosien aikana kulttuurimme on onnistunut ajamaan ahtaalle ikivanhoja lajeja kaikista eri eläinryhmistä ja saattamaan planeetan eläjät tilanteeseen, jossa miljoona lajia voi kuolla sukupuuttoon tulevien vuosikymmenien aikana. Sukupuuttojen tapahtumisen nopeus on nyt jopa tuhatkertainen teoreettiseen taustasukupuuttonopeuteen eli ns. normaaliin nähden. Olemme pyyhkineet tieltämme muita, kestävämpiä sivilisaatioita, ja jatkamme samaa yhä. Tässä planetaarisesti mitättömässä ajassa kestämätön systeemimme on ottanut käyttöönsä 70% maapallon maapinta-alasta ja horjuttanut ravintoverkkojen mereistä olemassaoloa. Ongelmat pätevät myös Suomessa, missä uhanalaistuminen jatkuu yhä. Arvioiduista lajeistamme joka yhdeksäs on uhanalainen, metsäluontotyypeistämme lähes 80% on uhanalaisia. Toimet ovat seurausta poliittisista päätöksistä ja yhteisten olosuhteiden rakentamisesta: siitä, mikä tehdään kannattavaksi, järkeväksi ja mahdolliseksi.  

Metsän muutos Pohjanmaalla

Kulttuurimme kuvaa onnistumisiaan tottuneesti erilaisilla laskureilla ja kaavoilla. Mikään niistä ei vielä onnistu huomioimaan ekologisia vaikutuksia ja (kaikkien) ihmisten hyvinvointia. Pidempien aikajänteiden kestävyydestä puhumattakaan. Riskien ottamista katsottaisiin eri kulmasta, jos inhimillisen kärsimyksen kaltaiset vaikutukset tai ympäristötuho kulkisivat jollakin tavalla mukana pelin numeerisessa datassa tai kulutushyödykkeiden hinnoissa. BKT:n rinnalle on esitetty esimerkiksi luonnon pääoman kaltaisia laskureita. On riski, että nekin vain jatkavat perinnettä, jossa muu luonto nähdään ei-dynaamisena varantona raaka-aineita. 

On kuin systeemimme ei hahmottaisi ”järkeä” muiden eliöiden olemassaolon ylläpitämisessä tai sen varmistamisessa, että elämä jatkuu planeetalla. Välillä vaikuttaa lähes siltä, kuin talouden numeerinen ja väistämättä yksipuolinen logiikka olisi laajentunut rationaalisen ja järjellisen synonyymiksi niin julkisessa keskustelussa kuin yhteiskunnallisessa päätöksenteossakin. Kuin kyseinen ajattelutapa olisi ulotettu kattamaan myös suhtautumisemme palloon, jonka verkostojen ja elämää ylläpitävien tapahtumien varassa sinnittelemme. 

Salkuilla ja sijoituksilla pelaava onnistuja on kylmäpäinen eikä hätäänny vastoinkäymisistä. Hän ottaa itsevarmasti riskejä ja reagoi terävästi vasta sitten, kun on oikea aika. Reaalimaailman suunnistamisessa luonnonlait, vuorovaikutukset, resurssit ja olosuhteet sanelevat reunaehdot. Meillä on paljon tietoa luonnon järjestelmistä, mutta se on väkisinkin vajavaista ja sirpaleista. Luonnon järjestelmillä on tapana olla muuttuvia, vaikeasti ennustettavia, kasautuvia, kontrolloimattomia, monimuotoisuutensa varassa resilienttejäkin. Ihmistoiminta usein laskee systeemien resilienssiä eli palautumiskykyä. Tietyssä, vaikeasti ennustettavassa tilanteessa luonnon järjestelmät ylittävät säätelynsä rajat, ja tuollaisessa tilanteessa palautuminen voi olla vaikeaa tai mahdotonta. Ongelmallisinta on, että ihmisvaikutus ulottuu  jo globaalille tasolle, ilmaston kaltaisiin ilmiöihin. Tällaisten ilmiöiden kohdalla pelkkä reagoiminen ei välttämättä tule olemaan mahdollista. Varovaisuusperiaatteet kuulostaisivat melkolailla osuvammalta tavalta suhtautua näihin järjestelmiin kuin kokonaisia sivilisaatioita panoksenaan käyttävä riskinotto.  

Tämänhetkinen järjestelmämme tuntuu lipsuneen pyörimään sellaisten periaatteiden varassa, jotka eivät sovi elävän planeetan realiteetteihin. Sen suuntaa pitäisi pystyä nyt korjaamaan demokraattisella tavalla. Haaste ei ole pieni. Luonnonlakeja ei voi muuttaa, ja siksi toimintojamme ohjailevia periaatteita tulisi tasaisin väliajoin arvioida uudestaan, kertyneen tutkimustiedon ja ymmärryksen valossa. 

Lopuksi

Kulttuuri, jossa elämme, toimii kestämättömästi. Sen näkyvintä toimintaa määräävät rakenteet, prioriteetit ja oikeutukset eivät selvästikään ole onnistuneet. Uuden tiedon valossa tulisi nyt puhua avoimesti harha-askelista ja nostaa kriisin purun yhteydessä esiin, miten seuraaviin reagoidaan. 

Suunnanmuutokset ovat aina mahdollisia, kun akuuttia tahtoa löytyy. Sen näyttävät esimerkiksi alullaan olevat toimet wet marketien kieltämiseksi. Muutosvoima on Kiinassakin ollut jo olemassa. Tähän asti toteutuneet toimenpiteet ovat saaneet osakseen kritiikkiä tehottomuudestaan, mutta joitakin läpimenneitä reippaampiakin aloitteita on. Paljon riippuu siitä, miten ilmiöiden alaisia sosiaalisia rakenteita lähestytään. Lisäksi toimia tulisi tehdä globaalisti: vastaavia toreja löytyy Saharan eteläpuolisesta Afrikasta sekä monista Aasian maista.  

Entä laajemmin? Tiede on elintärkeä työkalu, kun yritämme muuttaa lähestymistapaamme kestävämmäksi. Tieteellisen puhetavan haaste on sama kuin etunsa: tapa kuvailla asioita monelta puolelta ja itsekriittisesti. Siksi se tarvitsee puolustajansa: yksinkertaistava, virheellinen tai harhaanjohtava viesti on usein helpommin pureskeltavaa kuin kriittinen, eri tutkimustuloksia esittelevä kieli. 

Haapa kukkii  

Suurelle yleisölle suunnattu ympäristöviestintä voisi pitää sisällään enemmän kriisiytyvän ajan perusrakenteiden analyysiä. Yksi olennainen pala on ongelmien juuria kaiveleva valtarakenteiden pohdinta. Kartamme syyttelyä, mutta ympäristökatastrofien yhteydessä on olennaista huomioida, mistä vastuunkantoa ensisijaisesti voidaan lähteä hakemaan. Suuret toiminnot seuraavat poliittisista päätöksistä ja olosuhteiden rakentumisesta, eli siitä, mikä tehdään kannattavaksi, mahdolliseksi ja järkeväksi. Taloudellisen vallan keskittyminen on edelliseen lomittuva kysymys. Vauraat pohjoiset maat ovat historiallisesti käyttäneet per capita merkittävästi suurempia määriä luonnonvaroja kuin köyhät, eteläiset maat. Ihmisillä on kaiken lisäksi globaalisti ja maiden sisälläkin erilaiset mahdollisuudet kouluttautua. Myös koulutuksen ja perustarpeiden täyttymisen antama mahdollisuus esimerkiksi poliittiseen tai järjestötoimintaan on harvojen etuoikeus.   

Vielä: ihmiset voivat muuttaa henkilökohtaista ympäristökuormaansa, mutta eivät ole vain kuluttajia. Kuluttajuuden korostaminen piilottaa usein ongelmien rakenteita ja luo turhautumista siellä, missä rahapussilla äänestäminen ei ole mahdollista. Toisinaan on mahdollista toimia myös laajempaa muutosta aikaansaavilla tavoilla. Aktiivisuus järjestössä, politiikassa, kulttuurin kentillä tai luovasti missä tahansa äänekkäissä kanavissa voi luoda suurempaa momenttia kuin pelkät kulutusvalinnat.  

Nyt olisi hyvä aika tuoda päivänvaloon ne syvät ajatusten virrat, jotka ohjaavat kulttuurimme toimintaa. On jo tullut selväksi, että kulttuurimme nykysuunta ei tähtää elämän jatkumiseen ihmisikiä, saati planetaarista aikaa kattavia aikakausia.  

Useat johtavat tieteentekijät ovat todenneet tämänhetkisen kriisin olevan osa uutta, horjuvampaa normaalia antroposeenin muuttuvassa maailmassa. Tämä ei tarkoita fatalistista "tuomiota", jonka edessä voisimme nostaa kädet pystyyn. Meidän pitäisi vain vihdoin myöntää, että sillä, mitä tapahtuu elävälle pallollemme, on juurensa ja seurauksensa. Nuo juuret tulisi avoimesti keriä auki ja seuraukset hahmottaa rehellisesti, asiantuntijoita kuunnellen. Meidän tulisi kaiken järjen mukaan alkaa konkretiankin tasolla toimia sen mukaan, mihin suuntaan haluamme tulevaisuuden kasvavan.