Kuka on läsnä maailmassa - kuka saa olla?
Tietyssä vaiheessa lapsuuttamme alamme piirtää rajan itsemme ja maailman väliin. Huomaamme pikkuhiljaa, että tämän ihon sisällä olen minä, ja kaikki, joita kurkin silmieni lävitse, ovat muita. Ihmislapsi on syntyjään hyvin, ellei jopa poikkeuksellisen, altruistinen olento. Vasta myöhemmin alamme veistellä monenlaisia hierarkioita ”minun”, ”meidän” ja ”toisten” välille. Emme aina osaa määritellä itseämme positiivisen kautta, eli sen, mitä olemme. Valitsemme tuolloin murheellisen tavan kaivertaa rajamme ennemmin sen kautta, mitä emme ole, torjumalla mielestämme meistä irrallista, "huonompaa" toiseutta.
Jos epäonnistumme vetämään rajan itsemme ja kaiken meitä huonomman välille, luulemme olevamme hukassa. Kulttuurimme on pitkään kasvattanut meitä siihen, että arvomme yksilöinä on johonkin vertautuvaa. Huterimmillaan ihmisarvomme vertautuu meitä vähemmän tärkeisiin, toisiin, esimerkiksi eläimiin. Hukkumisen pelosta seuraa aggressiivinen rajanveto: laillamme tilaa valtaavat rotat halutaan pois puistoista ja lokit häädetään toreilta. Planeetalle, jota me asutamme, muut mahtuvat vain niille osoitettuihin laatikoihin, joissa ne eivät uhkaa meitä. Uhanalaisuusluokituksiin tai karsinoihin. Moraalisten asemien pohdinta on paljon raskaampaa kuin päätös sulkea nuo toiset aidan taakse, häkkiin tai vakuumipakkaukaukseen. Rajoitettuna erilajinen ei käyttäydy enää niin uhkaavan suvereenisti, huomioitavasti ja meihin vertautuvasti.
Suhteemme toiseuteen toteutuu järjestämässämme nykytilassa saumattoman mukavasti. Psykologisesti me emme toimi vain siten, että ensin etsimme todistusaineiston ja toimimme sen varassa. Usein toimimme ensin halumme varassa ja keräämme vasta jälkikäteen toimintaamme oikeuttavan materiaalin, jolla lohdutamme itseämme tai koemme pätevyyttä. Tämä vahvistusharha ylläpitää toimintatapoja, jotka näyttäytyisivät väärinä tai epäuskottavina suorassa tarkkailussa. Nykyisin esimerkiksi tiedämme, että siat ovat hyvin sosiaalisia, tuntevia, tietoisia ja älykkäitä eläimiä. Olemme kuitenkin jo ehtineet asemoida ja assosioida ne pieniin, virikkeettömiin karsinoihin, joissa niillä on hyvin vähän mahdollisuuksia toteuttaa luontaisia toimintamallejaan. Kun tulemme rakentamissamme oloissa nähneeksi, että kömpelö, motorisesti ja hoivakyvyiltään kehittymätön, vankeudessa elänyt emakko rusentaa porsaat ahtaassa tilassaan, emme kyseenalaistakaan päätöstämme sulkea se kyseisiin oloihin. Koska olemme jo tehneet mitä olemme, vedämme tapahtuneesta tekojamme vahvistavat johtopäätökset. Ensinnä siat ovat niin ikäviä eläimiä, että kuuluvat tuotantotapaamme, ja toisaalta emakot eivät kuulu hoivaamaan porsaitaan kunnon tilassa, sillä emme nähneet oikeanlaista hoivaa. Näin ylläpidämme systeemiä, joka ulkopuolisesta tarkkailijasta voisi näyttää sekä brutaalilta että parempaan tietoomme suhteutettuna epäloogiselta.
Ihmisyyden kohdalla on melko kauan sitten myönnetty, että uudet tutkimuskeinot ja -tulokset todellakin paljastivat päänsisäisten asioiden olevan olemassa ja olennaisia. Ympäristön paine eri muodoissaan on kuitenkin hidastanut samaa kehitystä suhteessamme muihin eläimiin. Vasta viime vuosina, kun muiden eläinlajien sisäisiä maailmoja ja kykyjä on uskallettu avoimemmin tutkia, on yllätytty muidenkin tajuisuudesta ja tuntoisuudesta. Muiden aliarviointi on ollut selkeä trendi.
Eroja meidän eläinten välillä on, sitä ei voi kieltää. Me ihmiset olemme eläinlajina hyvin tehokkaita muokkaamaan ympäristöämme ja ratkomaan monimutkaisia loogisia ja matemaattisia ongelmia. Voimme viestiä toisillemme hyvinkin pitkälle menevän abstrakteja ja hienosyisiä asioita. Muilla on samaan tapaan omat ylivertaisuutensa. Simpanssit ylittävät meidät kuvallisessa havaitsemisnopeudessa ja muistamiskyvyssä, linnut avaruudellisen hahmottamisensa suhteen, ja moni eläinlaji kokee aistimuksia, joista emme osaa edes unelmoida. Mutta löytyykö jotain moraalisesti ratkaisevaa, millä eri lajien elämisen oikeudet voisi laittaa järjestykseen?
Melko kauan taikasana sai olla tietoisuus. Tietoisuus tarkoittaa jonkinasteista kykyä kokea tunteita ja tuntemuksia sekä mahdolllisesti muistaa kokemaansa, mutta tässä alemmuusoletuksessa ilmiötä ei vielä oltu tutkittu tai järkeilty järin pitkälle. Erittely meni aiemmin kutakuinkin niin, että muillakin selkärankaisilla eläimillä on todetusti kipua aistivia rakenteita, aivot, monimutkaista sosiaalista käyttäytymistä, selkeää oppimista, samaistuttavia reaktioita emotionaalisiin tilanteisiin - mutta ehkä muut eivät kuitenkaan ole tietoisia niistä? Ei-tietoisuuden oletus säilyi erottelun perustana kauan. Vielä sittenkin, kun todistusaineiston valossa olisi ollut turvallisempaa olettaa muille enemmän samankaltainen kuin erilainen kokemusmaailma meihin nähden. Hämärä vähemmän tietoisuuden ja vähemmän kokemisen näkemys oli pitkään perusteena ihmislajinkin sisällä eroavaan kohteluun. Esimerkiksi vauvoille tehtiin kivuliaitakin toimenpiteitä ilman pätevää anestesiaa vielä 1970-luvulla, koska oletettiin heille heikompi kivun ja tunteen kokemus.
Esimerkkinä (lähde) objektiivisuuden sivuliukumasta me-muut-asetelmassa voisi toimia teoreettinen tietoisuuden olemassaolon todennäköisyys. Jos tietäisimme varmaksi, että jollakin eläimellä ei ole tutkitunlaista tietoisuutta, "tietoisuustodennäköisyys" olisi 0. Jos taas tietäisimme varmaksi, että jollakin eläimellä on tietoisuus, todennäköisyys olisi 1. Tilanteissa, joissa meillä ei ole tutkimuskeinoja tai -tuloksia varmistamaan asiaa, meidän tulisi objektiivisuuden nimissä asettaa luku 0,5:een. Jostain syystä kuitenkin pitkään kävi siten, että tilanteissa, joissa ei voitu vahvistaa 100% (eli 1:n) todennäköisyyttä, oletettiin puhdas nolla tietoisuuden olemassaolon todennäköisyydeksi. Vielä silloinkin, kun alettiin ymmärtää tietoisuuden asuminen aivoissa eteeristen sieluajatusten sijaan, ja tiedettiin, ettei ihmisen aivoista löydy rakennetta, joka vain ja ainoastaan meillä majoittaisi tietoisuutta. Ei siis ainoastaan moraalisesti ja seuraamuksiltaan surullinen, vaan myös epäobjektiivinen lähtökohta, jota on kutsuttu mekanomorfiseksi eli "koneellistavaksi" näkökulmaksi. Lukuisat nykytutkijat ovat huomauttaneet, että olisi ollut perustellumpi vaihtoehto olettaa tietoisuus muillekin kuin meille.
Jos epäonnistumme vetämään rajan itsemme ja kaiken meitä huonomman välille, luulemme olevamme hukassa. Kulttuurimme on pitkään kasvattanut meitä siihen, että arvomme yksilöinä on johonkin vertautuvaa. Huterimmillaan ihmisarvomme vertautuu meitä vähemmän tärkeisiin, toisiin, esimerkiksi eläimiin. Hukkumisen pelosta seuraa aggressiivinen rajanveto: laillamme tilaa valtaavat rotat halutaan pois puistoista ja lokit häädetään toreilta. Planeetalle, jota me asutamme, muut mahtuvat vain niille osoitettuihin laatikoihin, joissa ne eivät uhkaa meitä. Uhanalaisuusluokituksiin tai karsinoihin. Moraalisten asemien pohdinta on paljon raskaampaa kuin päätös sulkea nuo toiset aidan taakse, häkkiin tai vakuumipakkaukaukseen. Rajoitettuna erilajinen ei käyttäydy enää niin uhkaavan suvereenisti, huomioitavasti ja meihin vertautuvasti.
Suhteemme toiseuteen toteutuu järjestämässämme nykytilassa saumattoman mukavasti. Psykologisesti me emme toimi vain siten, että ensin etsimme todistusaineiston ja toimimme sen varassa. Usein toimimme ensin halumme varassa ja keräämme vasta jälkikäteen toimintaamme oikeuttavan materiaalin, jolla lohdutamme itseämme tai koemme pätevyyttä. Tämä vahvistusharha ylläpitää toimintatapoja, jotka näyttäytyisivät väärinä tai epäuskottavina suorassa tarkkailussa. Nykyisin esimerkiksi tiedämme, että siat ovat hyvin sosiaalisia, tuntevia, tietoisia ja älykkäitä eläimiä. Olemme kuitenkin jo ehtineet asemoida ja assosioida ne pieniin, virikkeettömiin karsinoihin, joissa niillä on hyvin vähän mahdollisuuksia toteuttaa luontaisia toimintamallejaan. Kun tulemme rakentamissamme oloissa nähneeksi, että kömpelö, motorisesti ja hoivakyvyiltään kehittymätön, vankeudessa elänyt emakko rusentaa porsaat ahtaassa tilassaan, emme kyseenalaistakaan päätöstämme sulkea se kyseisiin oloihin. Koska olemme jo tehneet mitä olemme, vedämme tapahtuneesta tekojamme vahvistavat johtopäätökset. Ensinnä siat ovat niin ikäviä eläimiä, että kuuluvat tuotantotapaamme, ja toisaalta emakot eivät kuulu hoivaamaan porsaitaan kunnon tilassa, sillä emme nähneet oikeanlaista hoivaa. Näin ylläpidämme systeemiä, joka ulkopuolisesta tarkkailijasta voisi näyttää sekä brutaalilta että parempaan tietoomme suhteutettuna epäloogiselta.
 |
| Uhkaava, älykäs lokki |
Toisten tutkimisen vaiheita
Irtisanoutumisemme muista ei näy vain arjen järjestelmissämme. Myös muiden eläinten tutkimuksen historiaa on värittänyt toisaalta ymmärrettävä ja toisaalta synkällä tavalla koominen yritys vetää raja ihmisen ja kaikkien muiden biologisten systeemien välille. Alkuperäisten behavioristien vanhentunut näkökulma oli tavallaan looginen. Siinä ihmisyksilöitä katsottiin samalla logiikalla kuin muitakin eläimiä: ärsyke - reaktio - käyttäytyminen. Muusta ei puhuttu, koska muusta ei voitu varmuudella tietää, ja sama kaikkien kohdalla.Ihmisyyden kohdalla on melko kauan sitten myönnetty, että uudet tutkimuskeinot ja -tulokset todellakin paljastivat päänsisäisten asioiden olevan olemassa ja olennaisia. Ympäristön paine eri muodoissaan on kuitenkin hidastanut samaa kehitystä suhteessamme muihin eläimiin. Vasta viime vuosina, kun muiden eläinlajien sisäisiä maailmoja ja kykyjä on uskallettu avoimemmin tutkia, on yllätytty muidenkin tajuisuudesta ja tuntoisuudesta. Muiden aliarviointi on ollut selkeä trendi.
Eroja meidän eläinten välillä on, sitä ei voi kieltää. Me ihmiset olemme eläinlajina hyvin tehokkaita muokkaamaan ympäristöämme ja ratkomaan monimutkaisia loogisia ja matemaattisia ongelmia. Voimme viestiä toisillemme hyvinkin pitkälle menevän abstrakteja ja hienosyisiä asioita. Muilla on samaan tapaan omat ylivertaisuutensa. Simpanssit ylittävät meidät kuvallisessa havaitsemisnopeudessa ja muistamiskyvyssä, linnut avaruudellisen hahmottamisensa suhteen, ja moni eläinlaji kokee aistimuksia, joista emme osaa edes unelmoida. Mutta löytyykö jotain moraalisesti ratkaisevaa, millä eri lajien elämisen oikeudet voisi laittaa järjestykseen?
Melko kauan taikasana sai olla tietoisuus. Tietoisuus tarkoittaa jonkinasteista kykyä kokea tunteita ja tuntemuksia sekä mahdolllisesti muistaa kokemaansa, mutta tässä alemmuusoletuksessa ilmiötä ei vielä oltu tutkittu tai järkeilty järin pitkälle. Erittely meni aiemmin kutakuinkin niin, että muillakin selkärankaisilla eläimillä on todetusti kipua aistivia rakenteita, aivot, monimutkaista sosiaalista käyttäytymistä, selkeää oppimista, samaistuttavia reaktioita emotionaalisiin tilanteisiin - mutta ehkä muut eivät kuitenkaan ole tietoisia niistä? Ei-tietoisuuden oletus säilyi erottelun perustana kauan. Vielä sittenkin, kun todistusaineiston valossa olisi ollut turvallisempaa olettaa muille enemmän samankaltainen kuin erilainen kokemusmaailma meihin nähden. Hämärä vähemmän tietoisuuden ja vähemmän kokemisen näkemys oli pitkään perusteena ihmislajinkin sisällä eroavaan kohteluun. Esimerkiksi vauvoille tehtiin kivuliaitakin toimenpiteitä ilman pätevää anestesiaa vielä 1970-luvulla, koska oletettiin heille heikompi kivun ja tunteen kokemus.
Esimerkkinä (lähde) objektiivisuuden sivuliukumasta me-muut-asetelmassa voisi toimia teoreettinen tietoisuuden olemassaolon todennäköisyys. Jos tietäisimme varmaksi, että jollakin eläimellä ei ole tutkitunlaista tietoisuutta, "tietoisuustodennäköisyys" olisi 0. Jos taas tietäisimme varmaksi, että jollakin eläimellä on tietoisuus, todennäköisyys olisi 1. Tilanteissa, joissa meillä ei ole tutkimuskeinoja tai -tuloksia varmistamaan asiaa, meidän tulisi objektiivisuuden nimissä asettaa luku 0,5:een. Jostain syystä kuitenkin pitkään kävi siten, että tilanteissa, joissa ei voitu vahvistaa 100% (eli 1:n) todennäköisyyttä, oletettiin puhdas nolla tietoisuuden olemassaolon todennäköisyydeksi. Vielä silloinkin, kun alettiin ymmärtää tietoisuuden asuminen aivoissa eteeristen sieluajatusten sijaan, ja tiedettiin, ettei ihmisen aivoista löydy rakennetta, joka vain ja ainoastaan meillä majoittaisi tietoisuutta. Ei siis ainoastaan moraalisesti ja seuraamuksiltaan surullinen, vaan myös epäobjektiivinen lähtökohta, jota on kutsuttu mekanomorfiseksi eli "koneellistavaksi" näkökulmaksi. Lukuisat nykytutkijat ovat huomauttaneet, että olisi ollut perustellumpi vaihtoehto olettaa tietoisuus muillekin kuin meille.
Nykytietoa läsnäolijoista
Älykkyys, tunne ja tietoisuus pelaavat jokaisessa yksilössä yhteen monimutkaisilla tavoilla. Ne ovat kuitenkin jotenkuten määriteltävissä olevia mielen systeemejä, ja teoreettisesti mahdollisia erottaa toisistaan. Älykkyydellä tarkoitetaan järkeilyn, oppimisen ja laskelmoinnin tasoa, ja vaikka se on tuolloin osin lomittainen tunteiden ja tietoisuuden kanssa, älykkyyden tai typeryyden vaikutelma ei ole yhtä tiukasti sidoksissa tunteiden läsnäoloon eläinlajissa kuin intuitiivisesti luulisi. Kognitiiviset taidot ovat erilaisia eri eläinlajeilla, johtuen niiden kehityshistoriassaan kohtaamista erilaisista haasteista ja erilaisten eloonjäämistaitojen tarpeista. Tunteet puolestaan ovat laajalti yhteinen, evolutiivisesti varhain kehittynyt ilmiö.Onneksi tiede on edistynyt behavioristisetien ajoista, ja apuna muiden huomioonottamista pohtiessa on melkoinen arsenaali uusia välineitä, perusteita, alustavia tuloksia ja rajanvetoja. Tällä hetkellä voidaan varsin turvallisesti pitää muita selkärankaisia ja ainakin osaa selkärangattomista tietoisina kanssaeläjinämme.
Tietoisuutta ja päänsisäisiä seikkoja voidaan tutkia monilla eri tavoin. Käyttäytymiskokeiden edellytyksenä on tuntea kohdelajin käyttäytymistä, sillä kokemus näkyy eri lajien käyttäytymisessä eri tavoin. Esimerkiksi koira ääntelee kivusta tai pelosta, koska se voi saada apua sosiaaliselta ryhmältään, mutta lampaan kaltainen saaliseläin on hiljaa. Tutkimuksissa voidaan etsiä muilta eläimiltä neurologisia samankaltaisuuksia aivorakenteissa, jotka ihmisellä vastaavat tietoisista toiminnoista. Aivojen ihmisenkaltaisen rakenteen etsiminen tai aivojen raaka vertailu ei kuitenkaan yksinään riitä, sillä aivojen toiminta on ehtinyt evoluution kulussa muokkautua eri tavoin tehokkaaksi eri eläinryhmillä. Esimerkiksi linnuilla vilkkain toiminta on kehittynyt asuttamaan aivoja hiukan eri tavalla kuin ihmisellä, mikä kompensoi niiden aivojen erilaisuutta ja pientä kokoa. Useissa tapauksissa on huomattu, että jonkin aivojen alueen vähäisyys tai jopa puuttuminen ihmisen aivoihin verrattuna ei tarkoita sen toiminnon puuttumista, joka ihmisellä kyseisellä alueella sijaitsee. On turvallisempaa ensin tarkistaa, ettei kyseinen ominaisuus ole asettunut jonnekin muualle aivoissa, tai muulla tavoin, sillä usein niin on.
 |
| Kumartelematon kea (kuva: The Guardian) |
Näyttää siltä, että hyvin suuri osa muistakin selkärankaisista eläimistä, ja osa selkärangattomista, omistaa tietoisuudessaan myös ns. reflektiivisen tai kognitiivisemman tietoisuuskomponentin. Tuolla tasolla eläin tarkastelee kokemiaan tunteita sekä muistelee ja yhdistelee tietojaan. Reflektiivisen tietoisuuden merkkinä voidaan pitää esimerkiksi kykyä kaivaa kokemusmaailmastaan esiin materiaalia ja soveltaa sitä aivan uusiin tilanteisiin. Tuolloin ei voida olettaa, että kyseessä olisi pelkkä assosiaatio tai ehdollistuminen toimimaan tietyllä tavalla tietyssä tilanteessa. Soveltamiskykyä on kokeellisesti testattu viime vuosina liskojenkin tasolla, ja yllättäen nuo ei järin fiksuina pidetyt eläimet kykenivät soveltamaan elämänsä aikana oppimiaan asioita laboratorio-oloihin, jollaisia eivät olleet koskaan ennen kokeneet. Tällaisen kyvyn oli aiemmin uskottu rajoittuvan "korkeampiin" eläimiin, ja lähinnä sellaisiin, jotka elävät hyvin vaihtelevissa ympäristöissä ja monimutkaisten sosiaalisten suhteiden lomassa. Myös kalojen kohdalla tutkimustulokset osoittavat selvästi siihen suuntaan, että niidenkin tietoisuus täyttää reflektiivisen kriteerit, eikä niiden toiminta rajoitu pelkkään assosiatiiviseen toiminnan muutokseen.
Se, missä määrin ensimmäisen ja toisen tason tietoisuus sitten kulkevat lomittain tai ovat saman ilmiön eri päätyjä, on monin eri tavoin tulkittu kysymys. Ongelmallisuus näkyy myös termistön hienoisena sotkuisuutena. Toisaalta moraalisilta seuraamuksiltaan olisi voinut olettaa löydösten olevan selkeitä, niin todennäköiseltä näyttää kaikkien selkärankaisten ja joidenkin selkärangattomien kyky kokea positiivisia ja negatiivisia tunteita sekä reflektoida niitä.
Monet tutkijat ovat kiinnostuneita tutkimaan tietoisuutta ilmiönä erityisesti sen kautta, miten pitkälle eläin on tietoinen itsestään kehollisena, aktiivisena toimijana ja muista erillisenä persoonana. Nämä ns. itsetietoisuuden tutkimukset ovat olleet kiinnostavia, joskin riitaisia. On olennaista, että perustavan tietoisuuden olemassaolo ja tunteiden, kivun tai ulkopuolisen maailman voimakas kokeminen ei vaadi tätä "korkeampaa" tietoisuutta itsestä toimivana subjektina.
Eettisissä kysymyksissä on hyvä huomata eräs liukuma: perusteettomana oletuksena on kauan ajateltu, että "kehittymätön", pitkälti tunne-elementtien varassa etenevä eläin, jonka kognitiivinen kapasiteetti ei meidän näkökulmastamme ole häävi, ei kärsisi negatiivisista kokemuksista tai kivusta yhtä paljon kuin me "kehittyneet". Tosiasiassa on aivan yhtä todennäköistä, että kehittyneemmillä voikin olla paremmat keinot selviytyä kärsimyksestä järkeilyllä ja sisäisen lohduttautumisen keinoilla.
Monet tutkijat ovat kiinnostuneita tutkimaan tietoisuutta ilmiönä erityisesti sen kautta, miten pitkälle eläin on tietoinen itsestään kehollisena, aktiivisena toimijana ja muista erillisenä persoonana. Nämä ns. itsetietoisuuden tutkimukset ovat olleet kiinnostavia, joskin riitaisia. On olennaista, että perustavan tietoisuuden olemassaolo ja tunteiden, kivun tai ulkopuolisen maailman voimakas kokeminen ei vaadi tätä "korkeampaa" tietoisuutta itsestä toimivana subjektina.
Eettisissä kysymyksissä on hyvä huomata eräs liukuma: perusteettomana oletuksena on kauan ajateltu, että "kehittymätön", pitkälti tunne-elementtien varassa etenevä eläin, jonka kognitiivinen kapasiteetti ei meidän näkökulmastamme ole häävi, ei kärsisi negatiivisista kokemuksista tai kivusta yhtä paljon kuin me "kehittyneet". Tosiasiassa on aivan yhtä todennäköistä, että kehittyneemmillä voikin olla paremmat keinot selviytyä kärsimyksestä järkeilyllä ja sisäisen lohduttautumisen keinoilla.
 |
| Päästäinen on tietoinen ja tuntee yhtä kovaa kuin ihminen (kuva: wikipedia) |
Erilajisen eläimen tietoisuutta, kuten toisen ihmisenkin tietoisuutta, on mahdotonta määritellä täysin. Olisi tavallaan väkivaltaistakin väittää tietävänsä toisen mielen täysin. Lisäksi jo pelkästään aistimaailman erilaisuuden vuoksi eläimellinen kokemusmaailma lienee hyvin erilainen eri lajeilla. Ollaan kuitenkin päästy jo niin pitkälle, että tiedetään perusasioita. Muutkin ovat läsnä ja sen pitäisi riittää.
Toistaiseksi vaikuttaa siltä, että ns. kolmannen tason tietoisuus, eli termillinen, kielellinen tietoisuus on kehittynyt vain tietyille suuriaivoisille tyypeille (ihmiset, kenties jotkin kädelliset, linnut ja suuret merinisäkkäät) jossain myöhäisemmässä kehitysvaiheessa. Kielellinen tietoisuus tai äänekäs kielellinen itseilmaisu ei kuitenkaan ole edes kaikkien oman lajimme edustajien saavutettavissa, mikä ei tee heistä yhtään vähempää läsnäolevia tai merkittäviä yksilöitä. Kielellinen itsensä puolustaminen olisi (tai on) siksi varsin omituinen kohta rajanvetoon huomioonotettavia arpoessa. Tietoisuus itsestä ei ole läsnä nuorimmissa meidän lajimme yksilöissä, eikä selvästikään vaikuta olevan minkäänlainen edellytys tuntea kärsimystä, iloa tai surua. Helppoa ratkaisua ei enää oikein ole tarjolla, eivätkä karsinat, vakuumipakkaukset ja tuholaisstatuksen heittely enää pelasta meitä uudelleen pohtimisen tarpeelta.
Toistaiseksi vaikuttaa siltä, että ns. kolmannen tason tietoisuus, eli termillinen, kielellinen tietoisuus on kehittynyt vain tietyille suuriaivoisille tyypeille (ihmiset, kenties jotkin kädelliset, linnut ja suuret merinisäkkäät) jossain myöhäisemmässä kehitysvaiheessa. Kielellinen tietoisuus tai äänekäs kielellinen itseilmaisu ei kuitenkaan ole edes kaikkien oman lajimme edustajien saavutettavissa, mikä ei tee heistä yhtään vähempää läsnäolevia tai merkittäviä yksilöitä. Kielellinen itsensä puolustaminen olisi (tai on) siksi varsin omituinen kohta rajanvetoon huomioonotettavia arpoessa. Tietoisuus itsestä ei ole läsnä nuorimmissa meidän lajimme yksilöissä, eikä selvästikään vaikuta olevan minkäänlainen edellytys tuntea kärsimystä, iloa tai surua. Helppoa ratkaisua ei enää oikein ole tarjolla, eivätkä karsinat, vakuumipakkaukset ja tuholaisstatuksen heittely enää pelasta meitä uudelleen pohtimisen tarpeelta.
Kaiken kasaantuvan tiedon valossa on vain ajan kysymys, milloin meidän on arvioitava kokonaan uudestaan suhtautumistamme niihin "muihin". Ehkä on uudenlaisen peilitestin aika.
Lähteitä:
Baars, B. 2005. Subjective experience is probably not limited to humans: The evidence from neurobiology and behavior. Consciousness and Cognition 14: 7-21
Broom, D. 2007. Cognitive ability and sentience: Which aquatic animals should be protected? Diseases of Aquatic Organicms 75: 99-108
Chandroo, K., Duncan, I. & Moccia, R. 2004: Can fish suffer?: perspectivees on sentience, pain, fear and stress. Applied Animal Behaviour Science 86: 225-250
Chappell, J. 2017. Bird brains: Does absolute size matter? Learning & Behavior 45(1): 1-2
Désiré, L., Boissy, A. & Veissier, I. 2002. Emotions in farm animals: a new approach to animal welfare in applied ethology. Behavioural Processes 60: 165-180
Duncan, I. 2006. The changing concept of sentience. Applied Animal Behaviour Science 100: 11-19
Grandin, T. & Deesing, M. 2002. Distress in animals: is it fear, pain or physical stress? American Board of Veterinary Practitioners - Sympoisum 2002
Griffin, D. & Speck, G. 2004. New evidence of animal consciousness. Animal Cognition 7(5): 5-18
Herman, L. 2012. Body and self in dolphins. Consciousness and Cognition 21: 526-545
Kristen-Antonow, S., Sodian, B., Perst, H. & Licata, M. 2015. A longitudinal study of the emerging self from 9 months to the age of 4 years. Front. Psychol. 6:789. doi: 10.3389/fpsyg.2015.00789
Leal, M. & Powell, B. 2012. Behavioural flexibility and problem-solving in a tropical lizard. Biological Letters 8: 28-30
Panksepp, J. 2003: At the interface of the affective, behavioral, and cognitive neurosciences: Decoding the emotional feelings of the brain. Brain and Cognition 52: 4-14
Panksepp, J. 2005: Affective consciousness: Core emotional feelings in animals and humans. Consciousness and Cognition 14: 30-80
Rodkey, E. & Riddell, P. 2013. The infancy of infant pain research: the experimental origins of infant pain denial. JPain 14(4): 338-50
Suddendorf, T. & Butler, D. 2013. The nature of visual self-recognition. Trends in Cognitive Sciences 17(3): 121-127
Tsuchiya, N. & Adolphs, R. 2007. Emotion and consciousness. Trends in Cognitive Sciences 11(4): 158-167
deWaal, Frans 2007. Putting the Altruism Back Into Altruism: The Evolution of Empathy. Annual Review of Psychology 59:279-300
Warneken, F. & Tomasello, M. 2006. Altruistic Helping in Human Infants and Young Chimpanzees. Science 311(5765): 1301-1303
Warneken, F., Hare, B., Melis, A., Hanus, D. & Tomasello, M. 2007. Spontaneous Altruism by Chimpanzees and Young Children. PloS Biol 5(7): e184.doi:10.1371/journal.pbio.0050184
Kommentit
Lähetä kommentti