Me ja meduusat: taas uusi alku

"...mutta pikkuhiljaa alkoi ilmestyä monimutkaisempia muotoja:

yksisoluisia eliöitä, limaa, levää, polyyppejä

ja sen sellaisia. Mutta lopulta", olio sanoi 

muuttuen ylpeydestä vaaleanpunaiseksi tullessaan tarinansa huipennukseen, 

"mutta lopulta ilmestyi meduusa!"

                            - Daniel Quinn, Ismael

Kirjoitin eläinpsyykettä käsittelevän sarjani entiseen työhöni liittyen Ekoloinen-blogiin. Nyt on tullut aika päivittää aiheet ja koota ne kasvamaan uudelle alustalle. Opiskelin aikanaan ekologiksi ja evoluutiobiologiksi Jyväskylän yliopistossa. Kirjoitin melkoisen rupeaman graduksi, eläin ja vankeus -teemaa liipaten. Urakka oli alkukipinä aiheen ja eläinpsyyken tutkimiselle myöhemminkin, lähinnä aktivismin puitteissa. Se, mitä opin biotieteiden opinnoista ja graduprojektista, pätee yhä. Ihminen on aivan kuin meduusa. Siis tuo tuollainen Quinnin kuvailema, ylpeydestä pullisteleva meduusa. Millään, mitä maapallolla on tapahtunut ennen meitä (ja se oli pitkä rupeama se), ei mielestämme ole juurikaan merkitystä verrattuna meidän ilmestymisemme jälkeiseen aikaan. Kaikki muut ovat kehnoja versioita meistä, ja lähtökohtaisesti voidaan aina olettaa, että toiseus tarkoittaa oikeutusta parhaimmillaankin brutaaliin kohteluun. Ja kaikki tämä siitä huolimatta, että tieteellinen todistusaineisto juuri  päinvastaiseen suuntaan on huikea. 

Quinnin kuvaama pikku meduusa on hupaisa, koska se on pieni, vaaleanpunainen, ja voi, niin väärässä. Julkaisen sarjan tekstejä, jotka kenties omalta osaltaan voisivat vakuuttaa meduusan siitä, että sen olisi syytä laajentaa empatian tai arvostuksen kenttäänsä. Aloitan kuitenkin yhteenpuserretulla ja epätieteellisemmällä tiivistyksellä siitä, mihin tässä suunnataan. 

****************

Jostain ihmeen syystä meidän kulttuurissamme ei kuule usein sitä kaunista pointtia, että olemme aivan uniikki, upea, poikkeuksellisen hieno laji, aivan kuten kaikki muutkin eläinlajit omassa erityisyydessään. Jostain syystä kovinkaan paljon ei puhuta siitä, että todennköisesti kaikki muutkin selkärankaiset eläinlajit, ja mahdollisesti osa selkärangattomista, ovat myös tietoisia olentoja. Osa hyvinkin syvällä, ns. itsetietoisuuden tasolla. Tai siitä, että syvempi itsetietoisuus ei kuitenkaan ole edellytys syvällisten tunteiden ja kärsimyksen kokemiseen. Tai siitä, että tunteet kehittyivät eläinmaailmassa hyvin hyvin hyvin varhain, ja ovat todennäköisesti hyvin samanlainen, toimintaa ja oppimista ohjaava ilmiö meillä kuin vaikka sioilla tai kanoilla.

En voi lakata ihmettelemästä sitä, etten törmännyt kuin vasta yliopistoikäisenä sellaisiin asioihin, kuin vaikka kalojen työkalujen käyttö ja sosiaalinen oppiminen. Tai oppiminen ja soveltaminen ylipäänsä niin vanhana, yleisenä ja yhteisenä ilmiönä. Miten ihmeessä opin vasta äskettäin, että sellaisetkin lajit, jotka eivät koe kipua samoin kuin me ihmiset, voivat mahdollisesti kokea niin voimakasta pelkoa, että se tulisi luokitella kärsimykseksi. En kuullut tarpeeksi ajoissa siitäkään, miten samanlaisia kanssamme muut eläinlajit  ovat omien tarpeidensa kanssa: yllättäen ne eivät sopeudukaan elämään vankeudessa ikuisen onnellisina, menettäen evolutiiviset tarpeensa vaikkapa ystävyyssuhteisiin tai jälkeläishoivaan. Niillekään ei riitä vain ruoka ja vesi, vaan nekin tarvitsevat abstraktimpia asioita. Ihmeellistä.

Vasta yliopistoikäisenä tulin kysyneeksi itseltäni, etteikö edes varovaisuusperiaate olisi tarpeen, kun samat asiat, joiden perusteella ihmisen itsemääräämisoikeus ja turva on tärkeää, näyttävät olevan läsnä muissakin eläimissä. Miten ihmeessä on mahdollista, että aivan kaltaistemme kohtelu voi jatkua niin kovin erilaisena?

Jostain syystä luonto eläimineen, koko eläinten historia, käsitetään ihmiskulttuurissa yhä vähän pinkin meduusan tapaan. Ensin oli kaikkea yksinkertaista limaa ja höttöä ja tyhmiä liskoja, jotka kuolivat idioottimaisuuksissaan sukupuuttoon. Oli yksinkertaisia, päästäisen näköisiä, oletettavasti toki hyvin tyhmiä alkeisnisäkkäitä. SITTEN - sitten ilmestyi ihminen! Järki, tunteet ja elämisen tarve syntyivät sillä samalla hetkellä. Aivot olivat olleet tyhjyyttään kaikuva huone, aina siihen asti.

Jokainen sukulinja, joka tällä hetkellä on olemassa, on selviytynyt yhtä kauan kuin me. Evoluutio ei ennakoi, vaan on jälki menneestä. Evoluutio on väistämätön seuraus geenien olemassaolon ketjukolarista ekologisten lainalaisuuksien ja sattuman kanssa. Ei ole arvokkaampia, parempia tai hienompia lajeja. Huomaa, että tämä ei vähennä meidän upeuttamme. Jostakin saisi kuitenkin jo tulla se ratkaiseva hetki, kun ihmiset tajuaisivat muidenkin arvon.

Me rakastamme tarinoita Davideista ja Goljateista, ja mielessämme olemme aina se nokkelampi, se ei-sortava, se hyvä, se David. On aika ikävää joutua toteamaan, että itse olisi minkäänlaisessa valtaapitävän, saati sitä käyttävän, asemassa. On aika surullista tajuta, että soisin asioiden jatkuvan tällä nykyisellä tavalla lähinnä siksi, että minulla on mukavaa. Tuntuu kurjalta muistaa aina silloin tällöin, että ellei asiaan kiinnitä poikkeavaa huomiota, porskuttaa maapallon valtaa käyttävien vähemmistössä, Goljattien puolella. On paljon sortoa, joka on niin kaukaista, ettei siihen tunne pääsevänsä käsiksi parhaista yrityksistään huolimatta. Mutta sitten on sitä sortoa, sitä vallankäyttöä, johon sekaantuu väkisinkin jokaisena arkipäivänään, ja jota ei tee tyhjäksi ulottumattomuus maailman toisella puolella tapahtuvaan vastaavaan.

Olisi ollut ronskisti kivempaa jatkaa oletusta, että ne toiset, ne eivät pysty tuntemaan, pelkäämään, eivät edes tajuamaan, mikä  niihin iski. Että en käytä valtaa, ohjaan vain niitä ymmärtämättömiä. On masentavaa tietää, että todistusaineisto osoittaa toisin. Olisin onnellisempi kuin pitkään aikaan, jos joku todistaisi minulle vedenpitävästi päinvastaista kuin tässä tekstissä väitän. Siis jos joku vakuuttaisi minut siitä, että se keskellä yhteiskuntaamme tapahtuva hyväksytyn ja sallitun vallankäytön muoto, joka pakottaa osan meistä elämään voimatta vaikuttaa elämäänsä, nähdä aurinkoa ja solmia normaaleja sosiaalisia suhteita, kohdistuu meistä täysin poikkeaviin, mitään tajuamattomiin, konemaisiin toisiin. Että minulla ei olisikaan syytä murehtia ja kantaa huolta. 

Ihmiset ovat aina subjektiivisia, meillä on taipumus kääntää esittämiämme "faktoja" siihen suuntaan, mitä me haluaisimme nähdä. Niin minäkin teen, eikä mikään koulutus voi karsia sitä ominaisuutta kenestäkään. Tiede on kuitenkin ihmiskunnan systeemeistä toistaiseksi paras pyrkimys objektiiviseen tietoon. Tiedettä on tehty epähumaanisti, sen esityksiä on käytetty väärin ja se ei esitä universaaleja totuuksia. Tiede ei toisaalta aina esitä moraalisia kannanottoja silloinkaan, kun ehkä pitäisi. Kuitenkin se on vertaisarviointeineen, jatkuvine kyseenalaistuksineen, yhteenkokoamisineen ja artikkelimuotoisen keskustelunsa ansiosta paras puolueettomuuteen pyrkivä järjestelmä, joka meillä on. Jos edes pyrkisimme toimimaan objektiivisimman materiaalimme mukaan; JOS olisimme rationaalisia olentoja emmekä omien (mukavuudenhaluisten) tunteidemme mukaan eteneviä tyyppejä, meidän maailmamme näyttäisi melko erilaiselta. Ja varsinkin niiden toisten maailma näyttäisi melko erilaiselta.

Eläinten oikeuksista puhuminen on radikaalia. Radikaalius ilmiönä edellyttää jonkinlaisen tasapainoisen nollatilanteen, josta käsin radikaali katsotaan. Yllättäen, jostain syystä nykymaailmamme nollatilanne ei ole se, että kenellekään ei annettaisi lähtökohtaisesti oikeutta olla muita enemmän ja aktiivisesti käyttää valtaa toisiin. Radikaalin eri päädyt eivät ole itsemääräämisoikeuden vaatimus ja hyväksikäyttö, niinkuin voisi äkkiseltään olettaa, vaan hyväksikäyttö onkin nollatilanne. Se "objektiivinen". Jostain syystä eläintuotteita kaupustelevat firmat saavat edelleen mainostaa kouluissa, mutta eläinten oikeuksia ajavat julisteet eivät kuulu seinille. Jostain syystä tällä hetkellä toisen lajin edustajan rajun alisteista asemaa (l. aktiivista, loppuvaiheessa jopa äärimmäistä vallankäyttöä sitä kohtaan) ei nähdä yhtä radikaalina ilmiönä kuin pitäytymistä vallankäytön osalta ainoastaan omaa itseään koskevissa kysymyksissä. Käsitys muista eläimistä ja roolistamme niihin nähden on kuitenkin murrosvaiheessa. Jossain vaiheessa tämä ei-mihinkään nojaava käsitys ihmisen oikeudesta muiden yli tulee todennäköisesti muuttumaan, mikäli tieteen sanomisia kuunnellaan. Objektiivinen ja neutraali tullaan vielä joskus näkemään toisin, ja silloin toisten hyväksikäyttö asettuu akselilla lähemmäs äärimmäisyyttä kuin moraalinen kannanotto tuntevan eläimen puolesta.

Itse asiassa, kun vielä puhutaan ilmiöstä, joka on todettu kenties jopa maailman suurimmaksi ympäristöongelmaksi ja nälänhädän tuottajaksi, puhutaan kaikkien planeetan olentojen oikeuksista, oman lajimme edustajat mukaanlukien. Siitäkään huolimatta objektiivisuuden nollapiste ei vielä ole alkanut asettua järkevämmin. 

Kun on todettu, että erilajisten tunteet ovat käytännössä samat kuin omamme, että eläintuotanto on sekä suurimpia ympäristöongelmien aiheuttajia että humanitaarisen hädän syypäitä, ja että eläintuotteiden syöminen ei ole edes terveydellisesti perusteltua, erilajisten kohtelu nykyisellä tavalla näyttää käsittämättömältä. En jaksa uskoa, että syynä olisi niinkään täydellinen itsekkyys ja tunnekokemuksen puute ihmisissä. Päinvastoin, keskimäärin ihmiset haluavat toimia eettisesti ja ottaa huomioon tieteellisen tiedon päätöksenteossaan. Siltä varalta - siksi jaan taas nämä ajatukset. Eläinpsyyke-sarja jatkuu seuraavassa tekstissä: Kuka on läsnä maailmassa - kuka saa olla?