Meiltä piiloutuvat maailmat

Kirjoitus varovaisuudesta

Mustatanssija (Xenopipo atronitens) oli jonkin aikaa tanssijoiden lintusuvun heikoimpia esiintyjiä. Tanssijat ovat Keski- ja Etelä-Amerikkalaisten trooppisten metsien varpuslintuheimo, jonka enemmän tai vähemmän värikkäät koiraat pyrkivät soitimella tekemään naaraisiin vaikutuksen tanssia muistuttavalla liikehdinnällä. Tanssijakoiraat elehtivät pyrstösulat napsuen, ällistyttävän taidokkaasti. Vain mustatanssijat, niin luultiin, tyytyvät hyppimään nolosti jalalta toiselle mielitiettynsä edessä.

Mustatanssijat olivat siis jonkin aikaa kehnoja kosinnassaan. Näin kerrottiin. Käsitys korjaantui, kun mustatanssijoiden hyppelehtimistä kuvattiin ja katsottiin merkittävästi hidastettuna. Hyppyjen huomattiin sisältävän taidokkaita takaperinvoltteja, niin nopeita, ettei ihmissilmä kykene näkemään niitä, mutta tarkkailevan mustatanssijan silmä kylläkin. Mustatanssijan toiminta näyttäytyi äkisti uudessa valossa, hieman lähempänä lajin omaa käsitystä. Tiede on määritelmällisesti itseään korjaavaa toimintaa, eikä käsityksen muuttaminen siinä suhteessa ollut mitenkään erikoista. Tapaus kuitenkin havainnollistaa hätkähdyttävästi, miten tarkkailemiemme olentojen elämälle aivan olennaiset asiat voivat piiloutua meiltä perustavanlaatuisen, kokemuksellisen erilaisuuden vuoksi. 

Mustantanssija
(Kuvalähde) 

Viimeisten vuosikymmenten aikana muiden eläinten tutkimusta tuloksineen on leimannut ihmeen tuntu. Olemme toistuvasti saaneet kuulla, että emme ole lainkaan niin yksin kuin varmuudella luulimme. Tietoisten olentojen piiri on nykykäsityksen mukaan mittava. Empaattisista rotista sosiaalisesti laskelmoiviin kaloihin, unia näkeviin mehiläisiin ja kädellisten tasolla järkeileviin lintuihin, muu eläinmaailma on jatkuvasti yllättänyt meidät läsnäolollaan, kokevuudellaan ja ymmärryksellään.

Monet linnut siis todellakin näkevät paljon nopeammin kuin ihminen. Esimerkiksi sinitiaiset näkevät jopa kaksinkertaisella nopeudella meihin verrattuna. Ilmiötä voi verrata tv:n virkistystaajuuteen, joka kertoo, kuinka monta kertaa sekunnissa laite päivittää kuvan. Ihmisen näkökyvyn hertsimäärä on 60. Sinitiaisen ja sieppojen kaltaisilta nopeilta näkijöiltä on mitattu jopa satakolmekymmentä ylittäviä lukuja. Jos ihminen saisi kokeilla siepon havaintonopeutta, hän näkisi kaiken nykyiseen verrattuna hidastettuna. Moni meiltä nyt piiloon jäävä asia näyttäytyisi. Maailma käänteineen, kaikki koettu, esittäytyisi hyvin erilaisena.

Näköaistin nopeuserot eivät tule ensimmäisenä mieleen, kun arkisesti hetken pohtii toisenlaisen kokijan elämää. Toisaalta hyvin harva muukaan itselle vieras kokemisen tapa tulee, mutta se ei ole hidastanut kulttuurimme tapaa määrittää toisten tuntemuksia – tai niiden puutetta. Samalla, kun emme luonnollisestikaan kykene kuvittelemaan muille eläimille ominaisia, meiltä uupuvia tuntoja, emme perinteisesti ole halunneet olettaa toisille omiemmekaan kaltaisia kokemisen tapoja.

Nagel peräänkuuluttaa klassikkoartikkelissaan What is it like to be a bat? ymmärrystä siitä, ettei projisoiva heittäytyminen toisen olennon kokemukseen ole riittävä tyhjentävien tulkintojen tekemiseen. Jotta ymmärtäisin, Nagelin mukaan, miltä tuntuu olla esimerkiksi lepakko, minun ei riitä kuvitella siipipoimuja sormieni väliin, hyönteisten syömistä ja pää alaspäin nukkumista nykyisenä minuna. Lepakkouskokemuksen ytimessä on yksilöllinen, subjektiivinen ja minulle todennäköisesti saavuttamaton kokemus, jonka maalaavat jopa minulle täysin vieraat aistit. Paljon projisoivaa syvempi samaistuminen voi joskus olla mahdotonta, mutta se ei tarkoita, että toinen kokemus olisi vähäisempi tai olematon.

Lepakko
(kuva: Wikimedia commons)

Nagel korostaa, ettemme voi eritellä lepakon kokemusta tyhjentävästi, vaikka tietäisimme tarkkaan sen eri aistiapparaatit ja simuloisimme niistä jonkinlaisen esityksen. Se, miltä tuntuu olla lepakko, jäisi silti kokematta. Vaikka loisimme tyhjentävän toisinnon siitä, millaista dataa lepakon silmät optisesti voivat välittää tai mihin sen korvat fysiologisesti kykenevät, emme voisi tietää paljoakaan tuon materiaalin käsittelystä eläimen aivoissa. Me ihmisetkään emme näe nenäämme jatkuvasti, vaikka se olisi optisesti pysyvä osa näkökenttäämme. Onneksi aivomme suodattavat jatkuvan nenäkokemuksen hieman vaihtelevamman materiaalin tieltä. Tiedostamattoman tiedonkäsittelyn lisäksi salaan jäävät tunteiden värjäämät tulkinnat koetusta. Osa toisen kokemuksesta lienee aina ulkopuoliselta suljettu, kunnioitettava mysteeri.

Tieteellinen tutkimus on antanut meille tiettyjä peruspalikoita muidenkin olentojen kokemuksista puhumiseen. Varsinkin, kun puhutaan selkärankaisista eläimistä, on tutkimusten valossa varsin turvallista olettaa eläimelle tietoisuus, perustavia tunteita, oppimiskykyä ja perustarpeet. Joitakin eläinryhmiä, kuten nisäkkäitä, on tutkittu enemmän ja löydetty todisteita useista meillekin tutuista perustunteista. Toisilta, kuten kalojen moninaiselta porukalta, voidaan ajatella löytyvän ainakin jatkumo mielihyvästä pelkoon. Sammakkoeläimet ovat meiltä vielä enemmän hämärissä. Meillä on joka tapauksessa yhteisiä lähtökohtia kokemuksellisuudessa. Tyhjentävää käsitystä toisen mielestä, ihmisen tai muun eläimen, meillä ei koskaan tule olemaan. Eikä siten myöskään kiistatonta oikeutta käyttää valtaa ilman varovaisuutta tai kunnioitusta.

Opimme toki jatkuvasti lisää. Kun lintujen näköaistin nopeutta koskevia tutkimustuloksia julkaistiin, lähdettiin pohtimaan, voivatko matalalla frekvenssillä välkkyvät valot olla stressaavia vankeudessa pidetyille linnuille. Totta tosiaan: ihminen näkee 100 Hz taajuudella välkkyvän valon mukavan tasaisena valaistuksena, mutta samanlaisen lampun alla vankeudessa pidettävä lintu viettäisi koko elämänsä jatkuvassa välkkeessä. Eläinten hyvinvointia tutkivissa tieteissä on useita muitakin avauksia, joissa pohditaan esimerkiksi vankeusolojen poikkeavan äänimaailman, hajujen, pohjamateriaalin, rajatun liikkuma-alan, piilopaikkojen puutteen tai sosiaalisten vuorovaikutusten luonnottomuuden vaikutuksia eläimiin. Moniakaan tuloksista ei tulisi ajatelleeksi nopealla projisoivalla samaistumisella: varovainen, tutkiva, kunnioittava lähestymistapa muita kohtaan vaikuttaa yhä perustellummalta. Aina vain riitasointuisemmin kalskahtaa varmuudessaan myös klassinen ”Se ei ehdi huomata mitään”.

Muut eläimet kokevina yksilöinä on aiheena riesa, josta muistuttaminen on klassisesti leimannut kenet tahansa, erityisesti kovan tieteen tutkijan. Ymmärryksemme muista eläimistä on ottanut valtavia harppauksia aiheen parissa viimeisen vuosikymmenenkin aikana, ja selkärankaisten, joidenkin selkärangattomienkin, tuntevuudesta ja tietoisuudesta on laaja konsensus. Kuitenkin kokevat, tuntevat ja toimivat eläinyksilöt esitetään julkisessa keskustelussa yhä mieluiten lajeina, populaatioina tai lajia edustavina palasina. Esityksiä leimaa usein passiivisuus ja yllätyksettömyys. Tämä myötävaikuttanee esimerkiksi siihen, mitä nähdään arkiseksi ja hyväksytyksi tehdä toisten olentojen elinalueille, niin kauan kuin alueella ei ole kartoituksin todettua, lajitasolla harvinaisuudeksi nähtyä elämää. 

Tieteellisen näytön pohjalta voidaan sanoa, että tosiaankin tuntuu joltakin olla esimerkiksi lepakko tai lintu. Emme kuitenkaan voi tyhjentävästi hahmottaa toisten kokemusmaailmaa. Emme koskaan voi varmuudella tietää esimerkiksi, miltä eläimeen kohdistuvat toimenpiteet siitä tuntuvat. Tästä voisi loogisesti seurata varovaisuusperiaatteen tarve. Voisi jopa ajatella, että missä vain mahdollista, planeetan muut kokijat elinympäristöineen tulisi, niin radikaalia kuin se onkin sanoa, jättää rauhaan. Jättää raivaamatta elinympäristöjä lyhytnäköisesti ja jättää tuottamatta uusia eläimiä raaka-aineeksi vankeuteen. Jättää käyttämättä valtaa olentoihin, jotka eivät sisäisine maailmoineen alun perinkään olleet meidän.