Näemmekö villejä eläimiä?

”And so, I am drawn to say, for example, that ninety‐nine per cent of the oriental  white‐backed  vultures  (Gyps  bengalensis) are now gone. This information seems important. It seems to convey something of the magnitude and urgency of the situation.  But the magnitude and urgency of what? While this data captures the fact that something is disappearing, it fails absolutely in capturing what that something is that is actually lost.”

IPCC:n uusin raportti on sisällöltään kylmäävä. Luonnon monimuotoisuuden väheneminen, ilmaston radikaali muuttuminen, planeetan pinta-alan lisääntyvä siirtyminen ihmislajin käsiin ja populaatioiden hupenevat yksilömäärät liikkuvat mediassa muutoinkin lähes päivittäin. Mutta mitä sukupuuton koittaessa oikein menetetään? Thom Van Dooren kyselee tätä yllä lainaamassani artikkelissa Pain of extinction – the Death of a vulture (2010). Miten korppikotkat lakkaavat olemasta, kun niiden yksilömäärä pienenee sadasosaan aiemmasta? Mitä lopulta katoaa? Entä puhuiko joku joskus siitä, minne eläimet menevät, kun niiden elinalueen paikalle raivataan vaikkapa parkkipaikka tai rehupelto? 

Van Dooren kertoo artikkelissaan bengalinkorppikotkan kuolemasta diklofenaakkimyrkytykseen. Diklofenaakilla hoidetaan nautoja Intiassa, ja nautojen kautta aine on koitumassa raatoja syövän lintulajin kohtaloksi. Kirjoittaja käy läpi linnun elimistön oletettavasti kivuliasta sammumista, käsitellen vastuunkannon problematiikkaa suhteessa yksilöön. Lähestymistapa tuntuu äkkiseltään poikkeukselliselta ja vieraalta. Aiheelta, josta ei pitäisi uskaltautua puhumaan. 

Planeetan yhteisiä resursseja koskeva julkinen keskustelu käsittää yhä villit eläimet lähinnä populaatioiden ja lajien yksilömäärinä. Numeerinen materiaali on tietopohjaisen päätöksenteon pohjalla tärkeää. Jos halutaan tuoda esiin tieteellisesti pätevä toinenkin kanta, niin kyseessä on myös valtava määrä tietoisia ja tuntevia, järkeileviä ja toimivia yksilöitä. Kutistuvissa yksilömäärissä ei näy se vuorovaikutusten katkeilu tai kykyjen ja dynamiikan katoaminen, joka seuraa lajien hupenemista. Luonto ei koskaan ollut staattinen pankki materiaalia ihmisten jaettavaksi: menetyksen vauhti on numeroitaan suurempi. 

Helposti katseelta piiloutuva konnanuori

Ristiriitaisen vastaanoton saanut liike compassionate conservation nostaa esiin eläinyksilöiden ja niiden elinympäristöjen itseisarvoa. Suora suomennos ilmiölle voisi olla myötätuntoinen suojelu. Alullaan oleva, enemmän kysymyksiä kuin vastauksia sisältävä keskustelu sisältää paljon hyvää. 

Eläinten itseisarvoa korostavaa ajattelua voisi häthätää moittia ideologiseksi. Ideologia kuitenkin piiloutuu kaikkeen, myös nykytoiminnan perusteisiin. Mikäli suojelukeskustelussa hakeudutaan näennäisen puolueettomalle puolelle, päädytään status quon taakse, eli sen, mikä on yhteiskunnan tämänhetkinen, niinikään arvolatautunut normisto. Arvovapaata toimintaa ei ole, ja siksi arvot tulisi tuoda näkyviksi keskusteluun. Muutoin voidaan ajautua tilanteisiin, joihin ehkä tarkemmin ajatellen ei olisi haluttu. Esimerkiksi juurikin kokonaisten olemassaolon tapojen sukupuuttoihin. 

Kiusallisuuden juurilla

Eläinyksilöiden kohtalot ihmisen muuttaessa luonnonympäristöjä ovat harvoin esillä julkisessa keskustelussa. Tämä siitä huolimatta, että puhutaan akuutista ja massiivisesta ihmisvaikutuksen kysymyksestä: maaselkärankaisten massasta enää neljä prosenttia on villejä eläimiä, muun massan koostuessa ihmisistä ja kasvattamistamme eläimistä . Miksi aiheesta on niin kiusallista puhua?

Villien eläinyksilöiden kohtalo jää usein hämärän peittoon. Se ei aina ole suora seuraus ihmisen väkivaltaisesta rynnistämisestä niiden elinalueille, vaan voi olla aiheuttamiemme ympäristömuutosten monisyinen lopputulos. Kenties siksi ilmiön nähdään putoavan ei-kenenkään vastuulle. Tarkkaan katsottuna monien populaatioiden kutistumiseen johtavien mekanismien takaa löytyy kuitenkin yksilöiden laskenutta elämänlaatua ja kärsimystä. 

Luonto esitetään yhä usein ”eloonjäämiskamppailuna” ja villieläimen elämä pelkkänä ponnisteluna. Tosiasiassa ilo, nautinto ja hoivan kokemukset ovat muillekin eläimille tärkeitä, ja pyrkimys niiden maksimointiin toimintaa ohjaava tekijä. Jos harhaan joutunut perusajatus on, että eläimet kokevat luonnossa vain negatiivisia kokemuksia ja kivuliaan kuoleman, melkein mikä tahansa toimenpide niitä tai niiden elinympäristöjä kohtaan näyttää vertailussa hyväksyttävältä. Nykyisen luonnontieteellisen aineiston valossa muillakin eläimillä on paljon menetettävää.

”Luonto hoitaa” on klassinen tapa nähdä luonto ihmisestä irrallisena sektorina. Ajatellaan, että jos ihminen puhuisi villien eläinten oikeuksien puolesta, hän automaattisesti, naurettavastikin, olisi vastuussa myös esimerkiksi eläimistä, jotka luonnossa tulevat saalistetuiksi. Olisiko kuitenkin mahdollista katsoa, että ihmisellä voi olla negatiivinen vastuu, vastuu olla tuhoamatta toisten elinmahdollisuuksia, vaikka hänen ei olisikaan autettava esimerkiksi pedon saaliiksi jäävää yksilöä luonnossa?

Rantakäärme hoitamassa omia asioitaan

Compassionate conservationin nettisivu muotoilee, että meidän tulisi välttää satuttamasta muita ”siellä missä mahdollista”. Tämä ehkä tarkoittaisi esimerkiksi resurssien käytön muuttamista pohjaamaan vähemmän sille, mitä haluamme, ja enemmän siihen suuntaan, mitä tarvitsemme. Ihmiselläkin on eläinlajina oikeus käyttää luonnon resursseja, mutta rajojen pohdinnalle on järjelliset perusteet. Länsimaisen ihmisen otettua käyttöönsä suurimman osan planeetan resursseista saadakseen valinnanvaraa, on mahdollista nähdä hänelle kuuluvan myös velvollisuuden valita harkiten. 

Luonnonympäristöjen suojelun puolesta on klassisesti kamppailtu karismaattisten lippulaivalajien kuvastolla. Näissäkään yhteyksissä ei erityisen usein näy eläinetiikan tai eläinkognition sisältöjä. Kutsu empatiaan on hiljainen. Materiaalit esittävät mieluummin pätevältä kalskahtavaa, numeerista dataa yksilömääristä, vaikka myös eläineettiset kysymykset voisivat pohjata tutkittuun tietoon esimerkiksi eläinkognitiosta. Kun eettiset näkökulmat jätetään pois keskustelusta, saatetaan samalla vahvistaa käsitystä eettisen keskustelun ja empatian turhuudesta. Kompromissin kustannus voi muodostua suureksi.  

Vertailuihin taipuvat taloudelliset ja numeeriset näkökulmat ovat helppoja. Numeroihin liittyy asiantuntijuuden vaikutelma, joka aina ei kuitenkaan ole yksiselitteisesti pitävä. Eliöyhteisöjen näkeminen esimerkiksi hiilitaseina taipuu moneen intressiin ja vaivatta pätevältä vaikuttavaan puhetapaan. Asioiden esittäminen yksinkertaisina ja helppoina on vetävämpää kuin sen toteaminen, että asioilla on aika monta puolta, ja tässä on taas yksi lisää.  

Umpikujan ruumiinavaus

Tutkijoissa, suojelubiologeissa ja päättäjissä on aina ollut ihmisiä, jotka ovat välittäneet eläinyksilöiden hyvinvoinnista. Teoreettisissa julkaisuissa pohditaan myös villieläimiä koskevaa etiikkaa. Käytännön toiminnassa luonnonsuojelu ja eläinsuojelu ovat kuitenkin olleet toisistaan erillisiä kokonaisuuksia, eikä uhanalaisia lippulaivalajeja koskevan lisäksi näy juurikaan pohdintaa eläinten kohtaloista maankäytön mullistuksissa. Moiseen keskusteluun ei oikein ole edes työkaluja. 

Luonnonalueiden suojelu ja numeerisen datan kerääminen ovat tärkeitä toimenpiteitä. Koska suojelun määrärahat ovat rajalliset, suojeltavat alueet puntaroidaan erityisten luontoarvojen sekä uhanalaisten tai silmälläpidettävien lajien kautta. Joitain ääniä on ehkä kuitenkin jäänyt puuttumaan ja ideologioiden analyysi lienee yksi niistä. Vaikka tieto maailmasta ja muista eläimistä on muuttunut, emme ole suostuneet analysoimaan uudelleen sitä pureskelematta nieltyä, kulttuuriimme muotoutunutta asetelmaa, jonka mukaan me olemme oikeutettuja käyttämään luonnonresurssit ja jakamaan ne keskenämme. 

Kysymys kaiketi kuuluu, haluammeko me nähdä eläimet ja koko ympäristömme lähinnä numeroina, vai onko niillä muutakin arvoa. Mikäli muutakin suojeltavaa löytyy, päätelmä mahdollisesti kannattaisi nostaa niihin keskusteluihin, jotka vaikuttavat rajallisen planeetan tilan ja resurssien käyttöön. Mikäli toisessa vaakakupissa on merkittävä rahamäärä, ja toisessa vain abstrakteja, yksilömääriä kuvaavia numeroita, suojelemisen ratkaisu näyttää naurettavalta. Saavutaan kummallisiin murhenäytelmiin, joista yksi esimerkki on lintujen pesimäaikaisen suojelun jääminen metsätalouden voitonteon jalkoihin. Toinen taas uusi vieraslajiasetus, joka sallii esimerkiksi supikoiran pentuaikaisen loukutuksen, koska koko koira nähdään yksinomaan linnunmunia syövänä, haitallisena vieraslajina. Siis samaan aikaan, kun itse kaadamme linnunpesät puista, emmekä edes syödäksemme. 

Pelkistetty numeerinen data näyttää arvovapaalta, mutta ei ole sitä. Tapa, jolla käsittelemme tietoa vaatisi siksi uuden tarkastelun, kun tieto maailman muista eläjistä on muuttunut. Olkoonkin, että tehtävä on kiusallinen. Business as usual esiintyy arvolatautumattomana, mutta on kaikkea muuta. Nykysuunta vaikuttaa tappavalta, ja taitaa sitä rehellisesti ollakin. Parkkipaikkojen edestä siirtyneitä eläimiä tuskin elää jossakin kauniissa, salaisessa luonnon saarekkeessa valtaisaa tiheyttä. 

Antropologi Marilyn Strathern on todennut: ”It matters what ideas we use to think other ideas with”. Eli sillä on väliä, mitä ideoita käytämme muiden ideoiden puntaroimiseen. Nyt olisi hyvä hetki  tuoda piiloutuneet ideamme päivänvaloon uudelleen arvioitaviksi.